Ilta tummuu ja mun tutustuminen kaloihin jatkuu. Tyttäreni antoi mitä omaperäisimmän nimen partamonnilleen, Täplä. Olisi nyt keksinyt jotain, mutta kalalle jossa on täpliä annetaan nimeksi Täplä. En tietenkään sano tytölle mitään, mutta on suhteellisen riipovaa kuunnella tuota likkaa kun tanssii ympäri taloa ja laulaa täplä, täplä, täplä.. mun kalan nimi on täplä ja se asuu akvaariossa. Minä pyrin tästä lähtien välttämään kaikkea mihin liittyy täplä tai joka vähänkin sitä muistuttaa.
Tässä illan mittaan olen ihastellut noita pieniä otuksia jotka uivat omassa elementissään, kuinka erilaisia ja kuinka samanlaisia ne ovat. Tetrat uivat laumana ylös ja alas, monniset kulkevat kuono hiekassa usein pareittain ja tonkivat mitä tonkivat, luulevat tollot jotain löytävänsä. Ruokaa nuo kaikki etsivät vaikka niin eri tavoin. Tuosta Täplästä on tullut jotenkin erikoinen kala itselleni, hän pysyy piilossa eikä esittäydy siten kuin neontetrat tai kiilakyljet. Hän on omissa oloissaan tekee omia juttujaan eikä kiinnostu muiden hössötyksistä.
Nyt jo, perheen lapset käyvät vuorotellen ihastelemassa kaloja, hiukan salaa kopauttavat lasiin, minkä olen jyrkästi kieltänyt. Ainoa joka ei juuri kopauttele on tyttö, pojat on sellaisia kuin pojat ovat. Kaikkea on kokeiltava vaikka uhmaten isää, mikä ei mielestäni ole järkevää.
Aamulla kalat on syötetty ja taas vaihteeksi mennään mutulla, menikö liikaa vai liian vähän? Ensimmäinen ipana on matkalla kouluun. kaksi jäljellä. Kaksi pahinta, nuo kiekkopojat. Ei ole mitenkään miellyttävää kiskaista ovi auki heidän huoneeseen ja haistaa se kamala löyhkä joka lähtee esimurtsi ikäisistä pojista.
Sanoinkuvaamaton hellän miehekäs poikamainen vieno löyhkä, siinähän pidättelen henkeäni ja koitan saada herrat hereille. Niinpä. Ei kovin helpoa tai kivaa. Nyt istun koneella ja koitan keksiä sanottavaa, ei sitä ole.